Uskon, että lähes jokainen äiti pohtii mikä olisi oikea hetki palata työelämään. Valitettavasti kovinkaan moni ei pysty tekemään valintaa sen mukaan mikä oikeasti tuntuisi parhaalta itsensä sekä lapsen kannalta. Monella työelämään palaaminen on väistämätöntä rahallisten vaikeuksien vuoksi ja toisilla taas ei ole työpaikkaa johon mennä. On myös käsittämätöntä ettei monikaan tajua, että omaishoitajuus voi olla täyttä TYÖTÄ eikä vammaisen lapsen äidille ole todellakaan voimia tai aikaa tehdä mitään muuta.

Ensimmäisen lapseni kohdalla äitiysloman loputtua ja Emilian ollessa alle 9kk en ollut valmis palaamaan työelämään, laittamaan vauvaani hoitoon. Pelkkä kotihoidontuki oli kuitenkin aivan liian pieni raha ja valtava pudotus alimmasta äitiysloman rahastakin. Silloin minulla ei ollut vakituista työpaikkaa mihin palata niinpä aloinkin tehdä iltaisin ja viikonloppuisin keikkahommaa. Olin kiitollinen ammatinvalinnastani, koska hoitoalalla on aina työtä tarjolla keikkaluontoisesti. Sain olla kotona pienten lisätulojen turvin ja sain elämääni muutakin sisältöä kuin pyykinpesun ja keittiön siivoamisen. Monella äidillä ei ole tälläistä mahdollisuutta. Keikkahommissa on kuitenkin varjopuolensa, kuten tulojen epäsäännöllisyys..toisinaan hommia tarjottiin päällekkäin ja toisinaan muutamaan viikkoon ei tarvittukkaan. Aika äkkiä alkoi tympäsemään, kun koko perheen kesken aikaa ei juuri ollut. Miehen kanssa vaihdettiin lennosta vuoroa. Siihen aikaan miehen tyttäret olivat meillä vielä äitinsä kolmivuorotyön mukaan ja kuvio oli totaallisen vaikeasti koottava palapeli.

Emilia oli rohkea ja touhukas tyttö, sellainen lapsi joka on helppo jättää hoitoon. Olen aina sanonut, että en ole kotiäitityyppiä..enkä todella ole. Lapsen kanssa olen aina nauttinut olla, mutta muut kotiäidin velvollisuuksiin kuuluvat työt alkavat tympäsemään kovin nopeasti. Työni on ääreis sosiaalista ja aikuisten sosiaalisten kontaktejen päivittäinen tarve on minun kohdallani suuri. Lähdin työelämään täyspäiväisesti takaisin kun Emilia oli 1v2,5kk. Emilia pääsi perhepäivähoitajalle, joka minusta on paras hoitopaikka niin pienelle lapselle. Silloin aika tuntui juuri sopivalta palata työelämään. Aloitin työpaikassa, josta sain nopeasti vakipaikan ja viihdyin työpaikassani oikein hyvin. Oli ihanaa kun viikolla oli vapaapäiviä ja sain edelleen viettää kahden keskistä aikaa Emilian kanssa. Vaikeinta oli silloin vuorotyön yhdistäminen miehen tyttärien aikatauluihin sekä kaukana asuvien sukulaisten tapaamiseen. Tuntui mahdottomalta löytää harvoista vapaista viikonlopuista aikaa kaikkiin tarpeisiin. Joskus viikonloppuvapaat meni niin, että 3kuukatta joka kerta kun minulla oli vapaata tytöt oli meillä ja joskus niin, että olin 2kk joka kerta viikonlopun töissä kun tytöt oli meillä.

Kun aloin odottaa Konstaa minulla ei ollut tarvettakaan päästä työelämästä pois toisin kuin Emiliaa odottaessa. Olisin halunnut olla töissä kauemmin, kuin Emilian raskausaikana jolloin selkäkivut pakotti jäämään työstä pois. Konstan raskaudessa selkä ei koskenut laisinkaan, mutta supistelut alkoi aikaisessa vaiheessa. Niinpä päätin jäädä työelämästä pois kuormittamasta toisten työtaakkaa..hoitoalalla on lähes naurettava ajatus siirtyä kevyempiin hommiin. Vaikka työkaverit oli ymmärtäväisiä enkä joutunut nostelemaan mutta jatkuva liikkeellä olo teki jo supistuksia.

Olen ollut työelämästä pois nyt 2v 3kk lukuunottamatta muutamaa työvuoroa. Enkä ajattele, että olisin ollut tästä ajasta kotiäitinä kuin pienen aikaa. Olen käynyt töissä omaishoitajana sairaalassa yht n. 9kk ja ollut kotona omaishoitaja n. 1,5vuotta. Toki olen myös ollut kotiäitinä, mutta arkeni on täyttänyt asiat jotka ei täytä normi kotiäidin päiviä. Ensimmäisen kerran olin siinä tilanteessa, kun Konsta oli muuttanut kotiin ja äitiyslomani loppui melkein heti, etten kertakaikkisesti voinut mennä töihin ja tiesin, että pelkällä kotihoidontuella olisi mahdotonta pärjätä. Hain omaishoitajuutta josta saisi edes hiukan lisäansioita ja sain kieltävän päätöksen. En muista olleeni koskaan niin loukkaantunut, kuin lukiessa päätöstä jossa luki: hoidon ei katsota olevan äidin kannalta vaativaa ja päivittäin sitovaa! Äidin vastuu lapsen hoidosta oli vain 58h/vko. Tänä 58h vkossa Konstaa ei voinut jättää minuuttia kauemmin yksin,Konstan kanssa eivoinut mennä lähes mihinkään. Monesti lähes kaikki aika meni ruuan letkuttamiseen, oksentamisen vahtaamiseen, oksennuksen korjaamiseen sekä limaimuihin. Kaikkena sinä aikana kun Konstalla oli hoitaja minulla oli lopullinen vastuu melkein kaikesta, hoitotarvikkeiden hakemisesta, lääkkeiden ja letkuruuan riittävyydestä, huoneen siivoamisesta, oksennuspyykin pesemisestä, tyks reissujen järjästämisestä ja siellä mukana olemisesta. Eritoten jos Konsta oli kipeä niin vaikka yöllä olikin hoitajani,niin aina minut herätettiin hädässä. Ei siksi, että hoitajat olisi ollut ammattitaidottomia vaan siksi, että minä tunsin Konstan parhaiten ja siksi, että olen hänen ÄITI! Äidit haluaa olla paikalla kun lapsella on hätä! Kun sitten aloin kiukuspäissäni soittelemaan kuntaan, että mitä V..ttua niin sain kyllä niin loukkaavia ja ymmärtämättömiä kommentteja että morjens!

Kunnan mielestä minä olisin voinut olla töissä kaiken ajan, kun Konstalla oli hoitaja. Kunnan mielestä ihminen jaksaa tehdä täyden työpäivän hoitoalla ja tulla loppupäiväksi istumaan imun varteen ja letkuttamaan ruokaa. Kunnan mielestä minun työnantajani on niin joustava, että järjästää kolmivuorotyöni pelkäksi päivätyöksi. Kunnan mielestä on naurettavaa verrata omaishoidontukea ja palkkaa toisiinsa, kun sanoin, että jos en saa omaishoidontukea minut pakoitetaan työelämään. Kunta ei voinut nähdä, että jos lapsi on asunut vauva-ajan sairaalassa ja on kotiutunut kk sitten niin äiti ehkä haluaisi viettää aikaa lapsensa kanssa jonka on vihdoin saanut kotiin.  Joka toisessa lauseessa minulle sanottiin, että minun pitäisi ymmärtää ettei he ymmärrä kun heillä ei ole kokemusta trakeostomialapsesta ja seuraavaksi, että minun pitäisi ymmärtää kun muutkaan perheet ei saa niin paljon kuin me jo saatiin!Kunta ei suostunut ymmärtämään mitä tämä kaikki merkitsee perheen muille lapsille. Kunta ei myöskään ymmärtänyt, että vaikka heiltä menee paljon rahaa Konstan hoitoringin järjästämiseksi niin meitä se ei rahallisesti helpottanut laisinkaan. Kunnasta minulle sanottiin, että minulla on epärealistinen kuva vanhemmuudesta..puhelun toisessa päässä olleella oli kaksi lasta joilla oli ollut korvatulehduksia ja hän kyllä tiesi, että lasten kanssa vaan joskus on rankkaa!Kyseisen ihmisen mielestä minun olisi pitänyt kääntää kylkeä ja antaa maksetun hoitajan lähteä ambulanssin kyytiin, kun lapsi on henkihieverissä. Loppujenlopuksi kirjoitin kunnan mielestä varsin seikkaperäisen valituksen päätöksestä jossa kuvasin tarkkaan arkea Konstan kanssa. Päätös muutettiin ja sain alimman omaishoidontuen.

Tuolloin koin olevani totaalisesti puun ja kuoren välissä. Olin totaalisen uupunut arkeeni ja siinä olisi sitten vielä pitänyt kyetä töihin menemään. Konstan syntymästäkin oli niin vähän aikaa, että asioiden käsittely ei ollut edennyt jatkuvan huolen alla juuri mihinkään. Kun Konsta pääsi trakeostomiasta eroon eli hänen hoidollisuus helpottui huomattavasti, sain seuraavan portaan omaishoidon tuen koska vastasin lapsen hoidosta yksin. Oli minulla rankkaa ja varsinkin öisin todella rankkaa, mutta ei todellakaan niin vaativaa ja rankkaa kuin trakariaikana! Talvi vaihtui kevääksi ja elämä helpottui pikkuhiljaa. Nyt oli ensimmäisen kerran aikaa olla oman perheen kesken ja nauttia siitä lapsesta, joka piti tuoda laitokselta kotiin jo vuosi sitten. Edelleen sairaalassa vierailtiin useasti infektioiden vuoksi ja tutkimusten vuoksi. En voinut kuvitellakaan palaavani työelämään juuri kun elämä oli fyysisesti hiukan helpottanut. Tiesin myös, että joka kerta kun Konsta sairastuu niin voi mennä muutama viikko ennen kuin hän on hoitokunnossa ja jatkuvat käynnit tyksi.ssä vievät aikaa ja jaksamista tolkuttomasti.

Muutaman kerran olin ajatellut milloin voisin palata työelämään ja ajatellut ettei se ole mahdollista ennen kuin Konsta täyttää 3v. Konsta on niin pienikokoinen ja infektioherkkä, etten voi kuvitellakaan laittavani häntä vielä päiväkotiin..viittomakielisen avustan hän tietysti saisi, mutta en usko työnteosta tulevan mitään kun poika joutuu infektiokierteeseen päiväkodissa. Aloin nähdä ensimmäisen kerran realistisena työelämään paluun Konstan sydänleikkauksen jälkeen. Vaikka elämä oli muuten helpottanut niin en voinut kuvitella palaavani työelämään odottaen sydänleikkausta, jonka jälkeen pitäisi palata työelämää Konstan sairaalasta päästyä. Ennen leikkausta saturaatiot oli niin huonoja ja yöllä meni hapetuspuuhissa, niin en olisi voinut mennä töihin kytättyäni yön saturaatiomittaria. Kun ystäväni tiesi tilanteeni, että voisin kaivata työelämää mutten pitänyt sitä mahdollisena tarjoutui hän ottamaan lapset heidän luokseen hoitoon.

Aloitan työt kolmen viikon päästä ja tarkoitus on tehdä vuoden loppuun saaka 30h/vko. Olen pohtinut asiaa monelta kantilta ja tullut siihen tulokseen, että nyt on hyvä aika palata työelämään. Eniten mietityttää taas aikataulujen sovittaminen, aamuheräämiset, sekä Konstan infektiot ja Tyks käynnit. Pelottaa, että kohta on taas velvollinen myös työpaikalle selittämään lapsen sairautta jne. Jossain vaiheessa minusta tuntui kun oli nähnyt niin paljon lasten sairautta, elämän realiteetit oli tavallaan muuttuneet ettei minusta olisi enää vanhus/vammaistyöhön. Aika parantaa haavat ja se mikä on tehnyt heikoksi tekee käsiteltynä vahvaksi. Minulla on kuitenkin aika pitkälti sama fiilis kuin Emilian jälkeen töihin palatessa. Nyt olen saanut olla vuoden kotona lasten kanssa ja seinät on alkaneet kaatua päälle. Kun yksi päivä käveltiin lasten kanssa työpaikan ohi ajattelin iloisena ja odottavana työhönpaluuta. Ajattelin, että olen selkeästi ollut tarpeaksi kauan pois kuin työpaikka on alkanut tuntua niin houkuttelevalta. Ajattelin, että mahdankohan ajatella puolen vuoden päästä samalla tavalla :D. On ihanaa päästä töihin, jotta voi taas palata kotiin..uskon, että osaan nauttia kotona olosta taas enemmän kun saan arkeeni muutakin. Työhönpaluun ajatusta helpottaa kyllä suuresti, että työaika on hiukan vähemmän sekä se että lapset pääsevät ennalta tuttuun paikkaan hoitoon!

Tervetuloa työelämä, olen valmiina!